Ammatti-identiteetti


                                     Minua ei kukaan määrittele ulkoapäin


Subjektiivinen essee ammatinvalinnasta, ammatillisesta kehittymisestä ja ammatti-identiteetistä




Ammatillisen elämänkulkuni keskeisimpien
siirtymien kautta kuvattuna.
Mistä sain päähäni alkaa toimittajaksi 14-vuotiaana? Kirjoittaja minä olin periaatteessa aina, siitä sen täytyi lähteä liikkeelle. En halunnut nähdä lokerikkoja tai laatikkoja ylittämättömine rajoineen, näin vaihtuvat tehtävänannot, jotka piti täyttää. Varhaisimmassa ammatinvalinnassani oli pohjimmiltaan kyse ajattelusta ja siitä seuraavasta itseilmaisun tarpeesta. Minua ei kukaan määrittelisi ulkoapäin.

Varhaisnuorena toimittajana pyrin sanomaan tai kysymään sen mikä muilta oli unohtunut. Uusi näkökulma tai juttu veti puoleensa aivan käsittämättömällä voimalla. Omien pyrkimystensä onnistunut lopputulos eli lehteen painettu juttu tuntui mielettömän hyvältä, koska näin siinä konkreettisesti oman työni kädenjäljen. Olen syntymätoimittaja eli tunnistan uutisen kohdattaessa, minulle tulee tällöin sisikuntareaktio ja tarve kertoa se heti eteenpäin.

Työ oli helppoa. Tapana oli että kuka tahansa saattoi tulla vaikka suoraan kadulta ehdottamaan juttua minkä tekisi, ja ostopäätös syntyi siinä paikassa lähinnä kiinnostavuuden tai tarpeen perusteella. Olit mitä sinulla oli tuoda mukanasi ja etkä ollut koskaan parempi kuin viimeisin juttusi. Tein kaupunkitoimittamisen peruskauraa eli juttuja tapahtumista, ihmisistä ja arjen pienistä epäkohdista kuten roskaamisesta. Syntymäpäivähaastattelujakin tuli tehtyä, itseasiassa useita.

Ensivisiitilläni journalismiin törmäsin myös ammattikunnan pimeään puoleen: itsekeskeisyyteen, huomionhakuisuuteen, suosimiseen ja siihen kuinka tekijän nimi oli työn laatua tärkeämpi. Sanotaan, että naama kuluu ja niin kävi minullekin hetken päästä. Enää ideat eivät menestyneet vaivattomasti, jos kelpasivat ollenkaan, ja jotkut tehdytkin jutut jäivät julkaisematta. En liioin ikinä päässyt kesätoimittajaksi. Kyllästyin polkemaan paikallani tyhjää ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä aloin ajautua kohti toisia tehtäviä.

Halusinko tietoisesti olla vartija tai käsitinkö edes mitä se tarkoittaa? Tuskinpa. Väitän, että ammatinvalinta oli vähintään puoliksi silkkaa sattumaa. Olin nykyisyyteen tyytymätön ja tulevaisuudestaan määrätön uteliaan jännityshakuinen myöhäisteni, joka eli liikkuvaa ilta-, yö- ja viikonloppuelämää. Sellaisesta pääsy toiminnan keskelle vain yhden lyhyen kurssin kautta tuntui houkuttelevalta mahdollisuudelta. Minulla oli myös merkittävä sukurasitus, en todellakaan ollut ensimmäinen enkä tuolloin ainoakaan meistä niissä hommissa.

Päädyin huonosti palkattuun työläisammattiin, jossa olevia kohdeltiin aika karusti niin firmassa, työmaalla kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Mutta silti kaikki olisi pitänyt sulkea vaieten sisäänsä, kun työssä ylläpidettiin epäoikeudenmukaisuutta kuria antamalla. Kokonaisuus on iljettävä, eikä pyörisi ilman kehittynyttä salailu- ja vaikemiskulttuuria. Ei, koska jos epäoikeudenmukaisuutta harjoitetaan niin suojassa ei ole yksikään, kaikki saavat tuta sen vuorollaan nahoissaan.

No, päämäärä löytyi, mutta mikään ei silti ollut itsestäänselvää jatkossakaan. Tuolloin yksityinen turvallisuusala oli olennaisesti nykyistä pienempi, ja silloisen(kin) laman suurtyöttömyydessä jokainen työpaikka oli kysytty. Koettelemuksista huolimatta opin pärjäämään ja löysin vakituista työtä isommasta kaupungista. Alalla vietin yhteensä noin 17 vuotta, jossa oli niin hyvät, huonot kuin yhdentekevätkin aikansa. Ammatinvaihto kävi mielessä useasti, joten kokeilin kaikenlaista. Paluu journalismiin taisi siis oikeastaan alkaa aika sattumalta.

Eräs monista kokeiluistani oli tehdä turvallisuusalan ammattilehtiin epäkohtia ja vääryyksiä paljastavia rankkoja juttuja. Uutta sivutoimeani ei tietenkään hyväksytty tässä hyvin lannistavassa ja kateellisessa miljöössä, ajatus oli "mikä luulet olevasi?". Siispä juttujen kohteita ilkuttiin, itseäni vastaan hyökättiin, solvaukset lensivät sekä todellisuuden kestämisen tuskissaan mustaa änkyröitiin valkoiseksi ja valkoista mustaksi. Tietenkin myös tietoa yritettiin pimittää sekä ulkopuolisten asiattomia vaikuttamisyrityksiäkin niitäkin riitti.

Nämä olivat kovia pelejä, kun olin 14 vuotta.
Turvallisuusala oli naurettava kuppikunta, johon kuuluvat kuvittelivat voivansa tehdä mitä tahansa, seurauksitta. Epäpätevät ja tietämättömät täyttivät ”ehdottomia käskyjä” pitäen ystävällistä esittänyttä päällikköä, virkamiestä tai satunnaista oppinuttakin jonain outona turvaa tuovana huopana. Eli ei asia ollut miten oli, vaan kuten Sejase sanoi. Kaikentietäjät taas tekivät mitä huvitti niin kauan kuin sitä siedettiin. Jos alalle jää pitkäksi aikaa, on vaarassa muuttua itsekin totaaliseksi roistoksi.

Koska kompromissi tuollaisen vastapuolen kanssa oli mahdottomuus, en lopulta kauaa raportoinut elämänalalta, jolla tein myös itse palkkatyötä. Peräänantamattomuus maksoi minulle päätoimeni vartiotoimistossa. Suuri yleisö oli välinpitämätön, koska se ei lukenut Kontrollia tai Turvasanomia, jos edes aavisti mitään. Valtavirran journalistit vaikenivat, aivan kuten olivat jo vuosia johdonmukaisesti jättäneet antamatta tunnustuksen, vaikka ensimmäinen tai paras juttu olisi ollut minulla siellä sektorimediassa niinkuin itse kutsuin toimintaani.

Koulu oli kova: juttu hankitaan, tehdään ja julkaistaan vaikka mikä olisi. Ei oltu kerjäämässä huomiota tai hakemassa kavereita. Ryhdyin siihen täysin omin voimin, koska toiminnan tarpeellisuus oli ilmeistä ja periaatteet selkeät. Rahoitus, työvoima sekä tunnustus puuttuivat, koska ei ollut markkinaehtoista yritystä tai edes omarahoitteista aatteellista kollektiiviakaan. Siinä kahakassa menetin rupufirman kuukausipalkan, joka oli kyllä alan keskitasoa kovempi, mutta mitä se oli etuoikeudesta olla journalisti? Ei mitään.

Aloin siis heti toimittaa kun tilaisuus tuli käsille, joten nuoruudenammatti jäi taakse merkityksettömänä välivaiheena. Tämänkin jälkeen kokeilin vielä ammattiliiton lehteä yhden kolumnin verran, mutta sitten lopetin kaiken marginaalisen puuhastelun, koska vast'edes journalismi olisi ammattini. En hakeutunut opiskelemaan, koska tuntui ettei päätoiminen opiskelu ollut minua varten. Niinikään, voin myös asua missä päin Suomea huvittaa, koska riittää kun tietää mistä juttu löytyy ja että tavoitan sen tarvittaessa.

Tänään mennyt ei kiinnosta ellei se ole kirjoituksen aihe, mutta silti minua yhä nimitellään ex-vartijaksi ja "turvallisuusalan edustajaksi" niinkuin olisin ollut prosenttijengissä ellen suorastaan fasistien kuolemanpartiossa. Nimittelijät ovat usein sairaita tai tasapainottomia, mutta joskus petyn tavatessani karkeita ennakkoluuloja myös normaali-ihmisissä sekä niissä keiden oletin jo osaavan hankkia tietoja ja ajatella itsekin. Minulla on menneisyys siinä kuin kaikilla, mutta joskus siitä on pakko edetä tähän päivään, nykyhetkeen.

Tässä välissä maailmakin on kääntynyt toisinpäin. Keikat menevät yhä kuukausipalkkaisten toimittajien kavereille ja aina samoille naamoille, mutta tänään on myös yhä enenevässä määrin samantekevää mikä viimeisin juttusi oli tai mitä olisit ollut myymässä nyt. Paikoin tuntuu, että ostopäätöksen tekijän tehtävä olisi ennemminkin keksiä tekosyy etten edes ikinä pääsisi ehdottamaan mitään. On myös vaikea olla päteväksi tunnettu lehdessä, johon ei ole aiemmin kirjoittanut. No, ymmärsinhän jo poikasena ettei tämä ole reilu peli.

Luotettava? Olen kivikasvoinen mies mutta tuota kysyttäessä pokkani on pettää, koska karvaan kokemukseni vuoksi minun on vaikea suhtautua vakavasti moisia puhuvaan ammattijournalistiin. Keskustelu ei näet yleensä tapaa sen paremmin sujua asiallisesti kuin pysyä aiheessakaan. Kysyä saa aina, vastaan kyllä koska tiedän mitä puhun sekä tarkoitan. Ja jos kyseenalaistatkin minut, en silti sano pahasti - sanon hyvästi. Luottamuksen voi menettää vain kerran. Kumpaankin suuntaan.

Myös "näkökulmasta" puhutaan paljon vaan vähän asiaa, ja se voi olla niin totuudenkieltämisen tuskissaan vinkumista kuin oikea koulukuntaerokin. Minusta maailmankuva muodostuu tehdyistä jutuista, jotka toimitus valitsee omassa prosessissaan aiheen kiinnostavuuden sekä merkittävyyden perusteella. Päätös on korostetusti harkintaan perustuva arviointi. Miten tämänkin voi muka nähdä toisin ja mikä journalismikoulukunta se on? Taiteile tai leiki yhteiskunnallista vaikuttajaa jossain muualla, sanon minä.

Näkökulmasta vinkuja: taitele tai leiki vaikuttajaa 
jossain muualla.
Journalismi on nyt asemansa menetystä pelkäävien tasapäisten keskinkertaisuuksien yksiäänisyyttä, jossa kaikilla on kaikki samat jutut lähes samoin sanoin kirjoitettunakin. Suomesta on tullut tekopuolueettoman, ylikohteliaan ja liian varovaisen median maa, johon mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Leikitään jokamiestä ja mitäänsanomaton lärinä jutuksi on sitten muka, heh, se yleinen mielipide. Lukijoille tuputetaan siis kaikki tavalliset ennakkoluulot ja vähän omiakin jos tilaa riittää.

No, seuraukset näkee katoavassa yleisössä sekä laskevassa levikissä. Tai siinä kuinka suosittuja ovat vale- ja vastamediat, jotka lähinnä julkaisevat sisältövarkauksilla sekä huuhaalla terästettyä ihmisvihaa omiin tarkoituksiinsa sopivassa muodossa. Suurempaa salaliittoa ei ole: sen saa mistä maksaa. Jos kaikki on ilmaista, julkaisu on pelkät mainokset seassaan halvalla julki suollettu alhaisimman yhteisen nimittäjän sisältö.

Nii-in. Koeta siinä sitten olla työtään tekeva freelance-toimittaja ja -valokuvaaja. Helppoa se ei ole, mutta ainahan porukka on jakautunut kahtia loistavasti tienaaviin yrittäjiin, sekä hät'hätää toimeentuleviin verokorttifreelancereihin. Olen kuitenkin nyt itse tietoisesti valitsemassani aikuisiän ammatissa, jossa pysyn kunnes minulla työelämää riittää. Ja kyllä tykkään! En ole ylpeä menneisyyteni kaikista vaiheista, mutta tänään hyväksyn ne osaksi elämänkulkuani ja identiteettiäni.

Vielä on haasteita jäljellä. Kuinka vaikeaa on pyytää tekemään jotain kertoen mitä ja millaisen haluaa, sekä sopia hinnasta? Tulisi olla melkoinen mentalisti, jos pitää lukea toisen ajatukset niin ettei tämän tarvitse edes niitä itse ääneen sanoa. En minä mitään ufojuttuja tee tai pyydä lehden konkurssiin ajavia palkkioita, mutta toisaalta en myöskään koskaan ota väkisin enkä maksa siitä. Jos saadaan aikaan, hyvä niin. Ellei, se on lakki päähän ja jäähyväisiin.

Minulle uskaltaa puhua, asioista voi sopia ja yhteistyö sujuu kyllä, mutta pitäisi jo uskoa ettei minua
yhäkään määritellä ulkoapäin. No, onnensa kokeilijoita riittää varmasti silti niin omaksi ilokseni kuin vielä jälkipolvien riesaksikin asti. Maailma ja ihmiset eivät silti ole pahoja, vain rajallisia sekä inhimillisiä. Tätä ei parane unohtaa, sillä vapaan kirjoittajan työväline on oma persoona, ja siksi on pysyteltävä jossain herkkäuskoisuuden sekä paatuneisuuden välillä.

Vapaa kirjoittajuus on ammattini ja suurinpiirtein näin tämä toimii. Alussa olivat omat kiinnostukseni, suuntautuneisuuteni ja lahjakkuuteni, mutta työjakso kokonaan toisissa tehtävissä sai minut ymmärtämään eletyn elämän etsinnäksi, jonka päätteeksi palasin sinne minne kuuluinkin eli tein pysyvän aikuisiän ammatinvalinnan. Ammatillisesti en ole valmis nyt enkä tulekaan olemaan. En, kunnes työelämä päättyy osaltani kokonaan.

Löydän niin uutisen kuin mielipiteenkin aiheet, osaan työstää niitä sekä tekstiä syntyy. Olen sitoutunut journalismin laatukriteereihin ja työskentelen itsenäisesti. Valmiina töideni kuuluukin tökkiä, pistellä ja tuntua ankaralta henkilökohtaiselta arvostelulta, koska ne ovat omaperäisiä sekä koskettavia, mikä on samalla myös töideni kaikkein eniten lisäarvoa luova piirre. Tätä ei aina oikein ymmärretä Suomessa. Kykenen myös puolustamaan toimituksellisen työprosessin koskemattomuutta asiatonta ulkopuolista vaikuttamista vastaan.

Olen ensisijassa kirjoittaja, journalismin ohessa teen esseitä ja novelleja. Voisin myös ajatella mainontaa, yhteiskunnallista vaikuttamista tai toisia luovien alojen töitä. Kuvia teen tarvittaessa tai kysyttäessä. Olen elämäni mittaan tehnyt kaikenlaista ja tiedän, että nykyisen erikoistumiseni säilyminen loputtomiin on kaikkea vaan ei varma. Jos mikään on täysin varmaa, tämä on: ellet ehdota mitään, en voi kertoa teenkö sen vai en. Ainoastaan kahta ajan takaa, yhteiskunnallisesti merkittävää juttua ja pakoilevaa haastateltavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti


OHJEET

1. Kommenttia ei tarvitse edes tarjota, jos sitä ei voi allekirjoittaa omalla oikealla nimellään, tittelillään ja kotikunnallaan.
2. Ennakkotarkastus on käytössä. Eli, jos kommentti julkaistaan, se ei pääsääntöisesti tapahdu välittömästi.