Ammatti-identiteetti


Minua ei kukaan määrittele ulkoapäin


Subjektiivinen essee ammatinvalinnasta ja ammatillisesta kehittymisestä eli ammatti-identiteetistä


Ammatillisen elämänkulkuni keskeisimpien
siirtymien kautta kuvattuna.
Mistä sain päähäni alkaa toimittajaksi 14-vuotiaana? Kirjoittaja minä olin periaatteessa aina, siitä sen täytyi lähteä liikkeelle. En halunnut nähdä lokerikkoja tai laatikkoja ylittämättömine rajoineen, näin vaihtuvat tehtävänannot, jotka piti täyttää. Varhaisimmassa ammatinvalinnassani oli pohjimmiltaan kyse ajattelusta ja siitä seuraavasta itseilmaisun tarpeesta. Minua ei kukaan määrittelisi ulkoapäin.

Varhaisnuorena toimittajana pyrin sanomaan tai kysymään sen mikä muilta oli unohtunut. Uusi näkökulma tai juttu veti puoleensa aivan käsittämättömällä voimalla. Omien pyrkimystensä onnistunut lopputulos eli lehteen painettu juttu tuntui mielettömän hyvältä, koska näin siinä konkreettisesti oman työni kädenjäljen. Olen syntymätoimittaja eli tunnistan uutisen kohdattaessa, minulle tulee tällöin sisikuntareaktio ja tarve kertoa se heti eteenpäin.

Työ oli helppoa. Tapana oli että kuka tahansa saattoi tulla vaikka suoraan kadulta ehdottamaan juttua minkä tekisi, ja ostopäätös syntyi siinä paikassa lähinnä kiinnostavuuden tai tarpeen perusteella. Olit mitä sinulla oli tuoda mukanasi ja etkä ollut koskaan parempi kuin viimeisin juttusi. Tein kaupunkitoimittamisen peruskauraa eli juttuja tapahtumista, ihmisistä ja arjen pienistä epäkohdista kuten roskaamisesta. Syntymäpäivähaastattelujakin tuli tehtyä, itseasiassa useita.

Ensivisiitilläni journalismiin törmäsin myös ammattikunnan pimeään puoleen: itsekeskeisyyteen, huomionhakuisuuteen, suosimiseen ja siihen kuinka tekijän nimi oli työn laatua tärkeämpi. Sanotaan, että naama kuluu ja niin kävi minullekin hetken päästä. Enää ideat eivät menestyneet vaivattomasti, jos kelpasivat ollenkaan, ja jotkut tehdytkin jutut jäivät julkaisematta. En liioin ikinä päässyt kesätoimittajaksi. Kyllästyin polkemaan paikallani tyhjää ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä aloin ajautua kohti toisia tehtäviä.

Halusinko tietoisesti olla vartija tai käsitinkö edes mitä se tarkoittaa? Tuskinpa. Väitän, että ammatinvalinta oli vähintään puoliksi silkkaa sattumaa. Olin nykyisyyteen tyytymätön ja tulevaisuudestaan määrätön uteliaan jännityshakuinen myöhäisteni, joka eli liikkuvaa ilta-, yö- ja viikonloppuelämää. Sellaisesta pääsy toiminnan keskelle vain yhden lyhyen kurssin kautta tuntui houkuttelevalta mahdollisuudelta. Minulla oli myös merkittävä sukurasitus, en todellakaan ollut ensimmäinen enkä tuolloin ainoakaan meistä niissä hommissa.

Päädyin huonosti palkattuun työläisammattiin, jossa olevia kohdeltiin aika karusti niin firmassa, työmaalla kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Mutta silti kaikki olisi pitänyt sulkea vaieten sisäänsä, kun työssä ylläpidettiin epäoikeudenmukaisuutta kuria antamalla. Kokonaisuus on iljettävä, eikä pyörisi ilman kehittynyttä salailu- ja vaikemiskulttuuria. Ei, koska jos epäoikeudenmukaisuutta harjoitetaan niin suojassa ei ole yksikään, kaikki saavat tuta sen vuorollaan nahoissaan.

No, päämäärä löytyi, mutta mikään ei silti ollut itsestäänselvää jatkossakaan. Tuolloin yksityinen turvallisuusala oli olennaisesti nykyistä pienempi, ja silloisen(kin) laman suurtyöttömyydessä jokainen työpaikka oli kysytty. Koettelemuksista huolimatta opin pärjäämään ja löysin vakituista työtä isommasta kaupungista. Alalla vietin yhteensä noin 17 vuotta, jossa oli niin hyvät, huonot kuin yhdentekevätkin aikansa. Ammatinvaihto kävi mielessä useasti, joten kokeilin kaikenlaista. Paluu journalismiin taisi siis oikeastaan alkaa aika sattumalta.

Eräs monista kokeiluistani oli tehdä turvallisuusalan ammattilehtiin epäkohtia ja vääryyksiä paljastavia rankkoja juttuja. Uutta sivutoimeani ei tietenkään hyväksytty tässä hyvin lannistavassa ja kateellisessa miljöössä, ajatus oli "mikä luulet olevasi?". Siispä juttujen kohteita ilkuttiin, itseäni vastaan hyökättiin, solvaukset lensivät sekä todellisuuden kestämisen tuskissaan mustaa änkyröitiin valkoiseksi ja valkoista mustaksi. Tietenkin myös tietoa yritettiin pimittää sekä ulkopuolisten asiattomia vaikuttamisyrityksiäkin niitäkin riitti.

Nämä olivat kovia pelejä, kun olin 14-vuotias.
Turvallisuusala oli naurettava kuppikunta, johon kuuluvat kuvittelivat voivansa tehdä mitä tahansa, seurauksitta. Epäpätevät ja tietämättömät täyttivät ”ehdottomia käskyjä” pitäen ystävällistä esittänyttä päällikköä, virkamiestä tai satunnaista oppinuttakin jonain outona turvaa tuovana huopana. Eli ei asia ollut miten oli, vaan kuten Sejase sanoi. Kaikentietäjät taas tekivät mitä huvitti niin kauan kuin sitä siedettiin. Jos alalle jää pitkäksi aikaa, on vaarassa muuttua itsekin totaaliseksi roistoksi.

Suuri yleisö oli välinpitämätön, koska ei edes tiennyt saati lukenut Kontrollia tai Turvasanomia. Valtavirran journalistit taas eivät antaneet työlleni tunnustusta, ei, vaikka ensimmäinen tai paras juttu oli usein ollut minulla sektorimediassa niinkuin itse kutsuin toimintaani. Koulu oli kova: juttu hankitaan, tehdään ja julkaistaan vaikka mikä olisi. Täällä ei olla hakemassa huomiota itselleen. Silti, välinpitämättömyys ja tahallinen poispäin katsominen oli surullista.

Lopulta peräänantamattomuus luonnollisesti maksoi minulle päätoimeni vartiotoimistossa. No, se oli melkoinen rupufirma, mutta toisaalta en tietenkään olisi voinut pitkään yhtä aikaa raportoida alasta ja tehdä sillä palkkatyötä. Oli pakko, koska julkaisu ei ollut omarahoitteinen aatteellinen kollektiivi eikä markkinaehtoinen yrityskään. Hinta oli kova, jos ajattelen reippaasti yli alan keskitason ollutta viimeisintä kuukausipalkkaani, mutta etuoikeudesta olla journalisti se tuskin oli vielä edes nimellinenkään hinta.

Aloin siis heti toimittaa kun tilaisuus tuli käsille, joten nuoruudenammatti jäi taakse merkityksettömänä välivaiheena. Kokeilin vielä ammattiliiton lehteä yhden kolumnin verran, mutta keski-iän kynnyksellä tehtyäni journalismista itselleni uuden ammatin siirryin pian valtavirtaan, ja nyttemmin olen jo kauan toimittanut Itä-Suomessa tai täältä käsin. En hakeutunut opiskelemaan, koska tuntui ettei päätoiminen opiskelu olisi ollut minua varten. Nyt turvallisuusala ei enää kiinnosta pätkääkään, jos se ei ole kirjoituksen aiheena.

Silti minua nimitellään yhä ex-vartijaksi ja turvallisuusalan edustajaksi niinkuin olisin nuorena miehenä ollut prosenttijengissä tai suorastaan fasistien kuolemanpartiossa. Nimittelijät ovat usein sairaita tai tasapainottomia, mutta joskus petyn tavatessani vastaavat karkeat ennakkoluulot myös normaali-ihmisessä, saati sitten jossakussa jonka piti jo osata hankkia tietoja ja ajatella itsekin. Minulla on menneisyys siinä kuin kaikilla, mutta joskus entisyydestä on pakko edetä tähän päivään, nykyhetkeen.

Tässä välissä maailmakin on kääntynyt toisinpäin. Keikat menevät yhä kuukausipalkkaisten toimittajien kavereille ja aina samoille naamoille, mutta tänään on yhä enenevässä määrin samantekevää, että mitä olisit ollut myymässä tai mikä viimeisin juttusi oli. Paikoin tuntuu, että ostopäätöksen tekijän tehtävänä olisi ennemminkin keksiä tekosyy etten edes ikinä pääsisi ehdottamaan mitään. On myös vaikea olla päteväksi tunnettu lehdessä, johon ei ole aiemmin kirjoittanut. No, ymmärsinhän jo poikasena ettei tämä ole reilu peli.

Luotettava? Olen kivikasvoinen mies mutta tuota kysyttäessä pokkani on pettää, koska oman karvaan kokemukseni vuoksi minun on vaikea suhtautua vakavasti moisia puhuvaan ammattijournalistiin. Keskustelu ei näet yleensä tapaa sen paremmin pysyä asiassa kuin sujua asiallisestikaan. Kysyä saa aina, vastaan kyllä koska tiedän mitä puhun sekä tarkoitan. Ja jos kyseenalaistatkin minut, en silti sano pahasti - sanon hyvästi. Luottamuksen voi menettää vain kerran. Kumpaankin suuntaan.

Myös "näkökulmasta" puhutaan paljon vaan vähän asiaa, ja se voi olla niin totuudenkieltämisen tuskissaan vinkumista kuin oikean koulukuntaeronkin merkki. Minusta maailmankuva muodostuu tehdyistä jutuista, jotka toimitus valitsee omassa prosessissaan niiden kiinnostavuuden sekä merkittävyyden perusteella. Päätös on korostetusti arviointi. Ihmettelen kovasti, jos tämänkin voi nähdä toisin. Miten muka ja mikä journalismikoulukunta se sellainen on?

Töideni kuuluukin tökkiä, pistellä ja
tuntua ankaralta henkilökohtaiselta
arvostelulta - tätä ei tahdota aina
ymmärtää Suomessa.
Journalismi on nyt asemansa menetystä pelkäävien tasapäisten keskinkertaisuuksien yksiäänisyyttä, jossa kaikilla on kaikki samat jutut lähes samoin sanoin kirjoitettunakin. Suomesta on siis tullut tekopuolueettoman, ylikohteliaan ja liian varovaisen median maa, johon mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Leikitään jokamiestä ja mitäänsanomaton lärinä jutuksi on sitten muka, heh, se yleinen mielipide. Lukijoille tuputetaan kaikki tavalliset ennakkoluulot ja vähän omiakin jos tilaa riittää.

No, seuraukset näkee katoavassa yleisössä sekä laskevassa levikissä. Tai siinä kuinka suosittuja ovat vale- ja vastamediat, jotka lähinnä julkaisevat sisältövarkauksilla sekä huuhaalla terästettyä ihmisvihaa omiin tarkoituksiinsa sopivassa muodossa. Suurempaa salaliittoa tässä ei ole: sen saa mistä maksaa. Jos kaikki on ilmaista, julkaisu on pelkät mainokset seassaan halvalla julki suollettu alhaisimman yhteisen nimittäjän sisältö.

Nii-in. Koeta siinä sitten olla työtään tekeva freelance-toimittaja ja -valokuvaaja. Helppoa se ei ole, mutta ainahan porukka on jakautunut kahtia loistavasti tienaaviin yrittäjiin, sekä hät'hätää toimeentuleviin verokorttifreelancereihin. Olen kuitenkin nyt itse tietoisesti valitsemassani aikuisiän ammatissa, jossa pysyn kunnes minulla työelämää riittää. Ja kyllä tykkään! En ole ylpeä menneisyyteni kaikista vaiheista, mutta tänään hyväksyn ne osaksi elämänkulkuani ja identiteettiäni.

Vielä on haasteita jäljellä. Kuinka vaikeaa on pyytää tekemään jotain kertoen mitä ja millaisen haluaa, sekä sopia hinnasta? Tulisi olla melkoinen mentalisti, jos pitää lukea toisen ajatukset niin ettei tämän tarvitse edes niitä itse ääneen sanoa. En minä mitään ufojuttuja tee tai pyydä lehden konkurssiin ajavia palkkioita, mutta toisaalta en myöskään koskaan ota väkisin enkä maksa siitä. Jos saadaan aikaan, hyvä niin. Ellei, se on lakki päähän ja jäähyväisiin.

Minulle uskaltaa puhua, asioista voi sopia ja yhteistyö sujuu kyllä, mutta pitäisi jo uskoa ettei minua
yhäkään määritellä ulkoapäin. No, onnensa kokeilijoita riittää varmasti silti niin omaksi ilokseni kuin vielä jälkipolvien riesaksikin asti. Maailma ja ihmiset eivät silti ole pahoja, vain rajallisia sekä inhimillisiä. Tätä ei parane unohtaa, sillä vapaan kirjoittajan työväline on oma persoona, ja siksi on pysyteltävä jossain herkkäuskoisuuden sekä paatuneisuuden välillä.

Nyt vapaa kirjoittajuus on ammattini ja suurinpiirtein näin tämä toimii. Alussa olivat omat kiinnostukseni, suuntautuneisuuteni ja lahjakkuuteni, mutta työjakso kokonaan toisissa tehtävissä sai minut ymmärtämään eletyn elämän etsinnäksi, jonka päätteeksi palasin sinne minne kuuluinkin eli tein pysyvän aikuisiän ammatinvalinnan. Ammatillisesti en ole valmis nyt enkä tulekaan olemaan. En, kunnes työelämä päättyy osaltani kokonaan.

Löydän niin uutisen kuin mielipiteenkin aiheet, osaan työstää niitä sekä tekstiä syntyy. Olen sitoutunut journalismin laatukriteereihin ja työskentelen itsenäisesti. Valmiina töideni kuuluukin tökkiä, pistellä ja tuntua ankaralta henkilökohtaiselta arvostelulta, koska ne ovat omaperäisiä sekä koskettavia, mikä on samalla myös töideni kaikkein eniten lisäarvoa luova piirre. Tätä ei aina oikein ymmärretä Suomessa. Kykenen myös puolustamaan toimituksellisen työprosessin koskemattomuutta asiatonta ulkopuolista vaikuttamista vastaan.

Olen ensisijassa kirjoittaja, journalismin ohessa teen esseitä ja novelleja. Voisin myös ajatella mainontaa, yhteiskunnallista vaikuttamista tai toisia luovien alojen töitä. Kuvia teen tarvittaessa tai jos niitä kysytään. Olen elämäni mittaan tehnyt kaikenlaista ja tiedän, että nykyisen erikoistumiseni säilyminen loputtomiin on kaikkea vaan ei varma. Jos mikään on täysin varmaa, tämä on: ellet ehdota mitään, en voi kertoa sinulle teenkö sen vai en. En, koska vain kahta ajan takaa, yhteiskunnallisesti merkittävää juttua ja pakoilevaa haastateltavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti


OHJEET

1. Kommenttia ei tarvitse edes tarjota, jos sitä ei voi allekirjoittaa omalla oikealla nimellään, tittelillään ja kotikunnallaan.
2. Ennakkotarkastus on käytössä, eli jos kommentti julkaistaan, se ei pääsääntöisesti tapahdu välittömästi.