Mielipidetekstejä




Pelinpito ei käy oikeusvaltiossa – keneltäkään


Ruotsista roikaa! Julkisen palvelun tv:n tutkiva ohjelma UG on nettijutussa paljastanut räikeän epäkohdan todistajan ja poliisin tietolähteen asemasta. Mitä tehdään, jos vakavasta ja ammattimaisesta rikollisuudesta tuloksellisesti tietoja antanut havahtuu yhtenä koleana aamuna, että mitään suojelua ei ole tulossakaan? Ja suomalaisittain sanottuna ”pelipuhelin” vain mykistyy äkkiä tykkänään?

Ei riitä, että törkeän ja vakavan rikollisuuden tutkinnan mielestä todistaja oli vähemmän kuin suora sekä avoin. Henkilösuojelun päivystäväkin taisi minusta puhaltaa suoraan alapäästään vakiorepliikin, että "ilmoita lähimmälle poliisiasemalle, jos sinua uhataan". Yksikkönsä päällikkökään ei saa kuin naurunhörähdyspisteen, jos kartoitus näyttää sitä tai tätä, mutta kaikki paitsi kielteinen loppupäätelmä salataan.

Kun paperijälkeä ei synny, todistajat puuttuvat ja ollaan yleisön näkymättömissä sekä kuulumattomassa, niin voi tapahtua ihan mitä tahansa. Itseasiassa, sellaisissa paikoissahan paha juuri pyritäänkin tekemään. Ja, joka ei...ainakaan oman väitteensä mukaan...tee pahaa, sietäisi harkita pitääkö moisiin oloihin ylipäätään hankkiutua. Sekä, kuinka aikoo kysyttäessä osoittaa toimintansa asiallisuuden.

Nuo olot ovat myös erittäin otolliset tarkoitushakuisille tai vilpillisille ilmiannoille, rahastusyrityksille ja pyrkimyksille muuttaa ulkokautta nokittaen päätöksiä mitkä eivät ole mieleen kaikista vääristä syistä. Kansanvaltaisen oikeusvaltion ei siis tule antaa kenenkään juoksuttaa itseään. Pitäisi älytä, että kaikilla sitä yrittävillä on liian vahvasti oma etu mielessä ihan kaikessa. Asiat tulevat aina viimeksi, jos ollenkaan.

Rikollista elämäntapaa viettäviä ihmisiä, ammattirikollisia tai muita rikollisen alamaailman hahmoja ei pidä sen paremmin ”hellanduudelitella” kuin kohdella mielivaltaisestikaan. Se tarkoittaa, että apua järjestyy ja yhteistyötä tehdään, sitä enemmän sekä paremmin kuta vahvempi tahto on jättää entisyytensä taakseen. Mutta näitä asioita hoitavien pitää myös aina tiedostaa kieron pelin mahdollisuus.

MIHIN ja KETÄ VASTAAN pelaamiseen poliisin agenttiukot Suomessa tarvitsivatkaan niitä pelipuhelimia? Eikä se siitä parane, että p-sanan sijasta puhutaan siistimmin operatiivisesta puhelimesta. Tämänkin termin hitaasti mutta varmasti yhä eteenpäin ylemmissä tuomioistuimissa puksuttava Aarnion -juttu on jo tehnyt yleisölle tutuksi. Ruotsin Josefin tapaus on aika kylmäävä esimerkki pelinpidosta.

Kansanvaltaisen oikeusvaltion on siis  pidettävä poliisi ruodussa, koska muuten se pitää kansaa pelkkänä rahakukkaronaan ja lupalappunaan. Tällöin nostavat päänsä myös patologisesti mihinkään uskomattomat, jatkuvat auktoriteettikapinoijat sekä yhteiskuntaa horjuttamaan pyrkivät kyseenalaiset hahmot. Heidän itsekeskeinen huomionhakuisuutenssa ei ole hauskaa ja asioiden hoidolle siitä on pelkkää haittaa.

Siispä – pelinpito ei voi kansanvaltaisessa oikeusvaltiossa käydä keneltäkään. Todistajansuojelusta ei tietenkään netti-tv:ssä päätetä, mutta tähän maailmanaikaan viranomais-Ruotsinkaan turha yrittää pakoilla vastuutaan vedoten kaiken salaisuuteen kaikilta. Se ei vain käy, jos seurauksena elävä ihminen joutuu väkivallan vaaraan, eroon perheestään ja käytännössä niin työttömäksi kuin asunnottomaksikin.




Turha keskustelu klovnien kanssa


Herkempi, kokemattomampi ja tyhmempikin voi luulla ymmärtämättömyyden johtuvan siitä ettei ymmärretä mitä toinen tarkoitti. Tai että tietämättömyys on ihan oikeasti tiedonpuutetta. Niinpäniin, jospa maailma olisikin täydellinen paikka missä on vain parasta tarkoittavia hyviä ihmisiä.

Journalisteja on kahta sorttia. Joko he kantavat eliitin viestiä rahvasta kytäten tai ovat silkkoja klovneja keiden ei ollut tarkoituskaan sanoa mitään vakavastiotettavaa. Miksi ihmeessä siis vaivautuisin tekemään työn heidän puolestaan? Tehköön itse, kun kerran ottavat kuukausipalkan ja edutkin. 

Toisin kuin luikurit, olen itse lukenut kirjani, puhuttanut ihmiseni ja joskus ollut jopa henkilökohtaisesti paikalla kokemassa asioita. Pahimmillaan luikurit ovat roistoja, joiden ainoa päämäärä on päästä kiinni toiseen ja ohjailemaan tilanteen kulkua.

Näytökset ovat pääsääntöisesti kolmenlaisia. Tavanomaisin on Karjalan murteella sanottuna tingelitangeli eli tyhjänpäiväinen yhtäältä näin-toisaalta noin -keskustelu. On tarkoitus puhua kaikesta muusta paitsi asiasta: höhötellä sananmuotoja, niiden vuolautta tai muuten vaan osoitella sanojaa sormella.

Turhan keskustelun vastapuoli on siis usein luikuri, jonkunsortin originelli tai muuten vaan puolihullu kellä on vaikeaa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Siispä, tietysti toinen näytös on loukkaantumista tai uhkailluksi tulemista. Mikäli tätä ei saa provosoiduksi, syy keksimällä keksitään.

Jos kälkätys on joskus jopa ohuesti huvittavaa, kun itsekin saa sanoatykittää ihan huolella ja uhriutuminen-loukkaantuminen on lähinnä noloa, kolmas näytös eli hyväksikäyttö vetää kyllä vakavaksi. No, niinkuin laulettiin, on katsottava kulkija itse eikä kuorivaatetuksensa. Ei se virka, puolue, koulu tai muukaan vastaava takaa lopulta paljon mitään.

Niin, hyväksikäyttöön pyrkivien roistojen jutut ovat yleensä tutkimatta, peruskäsitteitäkään ei tunneta ja jopa kirjoitettuun lakitekstiin voidaan kompastua. Kuinkas muutenkaan, kun lähes aina roistolta puuttuu joko työhalut tai osaaminen. Silti, kumpi on pahempaa, yrittää teettää työnsä toisilla vai vainota mielivaltaisesti jotakuta onnetonta?

Tekijät voivat olla nimellisesti jonkun palveluksessa, mutta asianhoito menee aina itsensä tärkeäksi tekemiseen. Esiintymiseen. Keskustelussa he joko yrittävät omia tietosi, päästä kauttasi sinne minne eivät kuuluisi tai jankuttaa niin että mielipide-ero katoaa. Voivat myös jälkeenpäin väittää ollun yksimielisesti hänen takanaan, oltiin eli ei.

Mukanahöhöttelijöitä kyllä riittää. Esimerkiksi typeryksiä ja juntteja, mutta niitä en periaatteesta ojenna tai opeta, koska muuta en ehtisikään sekä sitäpaitsi onnistumisen näköalat ovat vähäiset. Olen myös haluton osallistumaan turhaan keskusteluun, koska tiedän jo ettei se johda mihinkään.

Niissä esiintyvät talouden ja politiikan klovnit, joilla ei oikeasti ole senttiäkään rahaa tai itsensä ulkopuolista valtaa. Eliitti, jolla taas on, laittoi heidät asialle, että kukaan rahvaasta ei edes ikinä pääsisi pyytämään rahaa tai ehdottamaan mitään.

Jos eliitti haluaa, rahaa löytyy ja virallisesti vasta ehdotuskin on jo käytännössä tehty päätös. Päätös, jossa yleensä viisveisataan rahvaasta ellei suoraan vahingoiteta sitä, mutta pianpa tuska unohtuu tuulettaessaan tuntojaan joukkomittaisesta itsefantasioinnista ja -valehtelusta muodostuvassa turhassa keskustelussa. 

Mikäli kukaan sanoo edes vahingossa jotain viisasta, sen klovninhahmoiset roistot hyödyntävät tarkasti, kun esittävät asiantuntijaa. Joko oivallukset omitaan itselle, yksi sattumalta löydetty tapaus onkin "yhteydenottojen vyöry" tai kaikki olivat roiston kanssa yhtämieltä. Sanoipa tämä mitä tahansa. Mistä tahansa.  


                                       

Keski-ikä, täällä ollaan


Sisällä Universsin tiloissa kumma kyllä ilman haalareita+vyötä tai edes kameralaukkua. Kesken luennon alun, jonka aihe on Touko Laaksonen aka Tom of Finland, takaa oikealta kuuluu "Homo!" kun puhutaan orientaatioasiasta. Huudahtaja koettaa pelastaa kasvojaan puhuen fetisseistä. Se ei sitten oikeasti tiennyt?

No, ei tiennyt vieraileva luennoitsijakaan yliluutnantin arvon perustamisvuotta eikä tunnistanut luutnantin arvomerkkejä. Ähäkutti. Mitä pitää päätellä tuosta kutsujana toimineen laitoksen virassa olevan proffa(ttare)n minuun sinkoamasta katseesta?

Stuidu teititteli mua ojentaessaan hihastani pudonneen jousiheijastimen...Pyytämättä tai että edes huomasin sen käyneen maassa. En saata päästä ajatuksesta, että mitähän se minusta oikein luuli. Imartelen itseäni, että jospa olin tuon gimman silmissä joku supercool vieraileva akateeminen [virkanimike tähän]. Sanon kiitos ja jatkan matkaani.

Ostoskeskuksessa katson vierestä, kun K-Supermarketin kassa usuttaa vartijaa "tsekkaamaan" tuon *luultavasti halventava slanginimitys nuoresta ihmisestä*. Saattoi kuulemma hihaan mennä tavaraa, mutta varma ei ole. Ei johda ainakaan mihinkään viralliseen lopputulokseen, vartija palaa yksinään takaisin käytävää pitkin kävellen, kun vetelehdin ostosteni kanssa kassalinjalla.

Yllätyn myönteisesti havaitessani, että Hugo Nousiaisen tuotannon pääosa on epäilyksistäni huolimatta sittenkin saatavilla julkisesta kirjastosta. Isokirjaimisina painoksina? No, nyt on tuokin formaatti sitten nähty.

Hei [poistettu], Kiitos yllättävästä sähköpostiviestistäsi. Käsittääkseni en ole osoittanut kiinnostusta [poistettu] kohtaan. Mutta kiitos kuitenkin kun kiittelet, koska nyttemmin minua kiitellään aika harvoin. Valitettavasti en usko, että [poistettu] on koskaan minun osaamistani vastaavaa työtä. Oli silti kiva kuulla, että palkkasitte muutamia ammattilaisia, jotka "omasivat työkokemusta ja koulutusta". Jos minä olisin halunnut olla joukossa mukana, olisin todennäköisesti nuorena miehenä tehnyt toisenlaisia elämänvalintoja.

Kiitos toivotuksista. Jatkan siis kuten ennenkin ja mennessäni kiroilen historiallisen työläisen jälkeläisiä, kuukausipalkkaisia, jotka ovat heti haukkumassa työttömäksi ellei satu olemaan merkittävää julkista valtaa käyttävä virkamies tai pörssiyhtiön johtaja relevantteine statussymboleineen. Melkein jo tiedänkin, että kelle pätemään pyrkivälle työyhteisönne jäsenelle minun tulee antaa yksilöityä palautetta "hyväntekijyydestään".

Eivät ole elämänmuutokset helppoja. On pitänyt opetella soveltamaan ihmisstandardia, kun kiusaantuneena havaitsin ettei sitä ole aiemmin tullut suuremmin käytettyä. Ja nyt pitää olla sen kuuden sortin ansioluettelo- ja cv-versiot kuhunkin tarkoitukseen erikseen katsottuna. Käsittämättömyyteni ei ole matkan varrella olennaisesti vähentynyt, mutta onneksi elettyä elämää on jo sen verran takana ettei ihan jokaista elettyä vuotta tai koettua asiaa tarvitse enää muistaa.

En kommentoi enkä tulekaan kommentoimaan. En, koska minusta on turhaa tuhlata aikaa tuollaiseen. Laitetaan siis koko porukan julkaisut piiloon uutisvirrasta, kun moisen piti tänään eteeni jostain käsittämättömästä syystä tupsahtaa. Ei ollut helppo päätös. Ainakin 2.5 kertaa teki mieli kommentoida.

Sä teet vaan sun juttuu, ja annat muiden tehdä omiaan, jos niihin ei ole aivan pakko puuttua. Maassa on jo kyllin kateita, salavihaajia ja läheistensä suosijoita, joita tuskin voit muuttaa. Puhdetta on jo siinäkin ettet tule heidän kaltaisekseen.

Pitää itse tietää arvonsa sekä mistä on valmis taistelemaan. Jos ei tiedä, maailmasta löytyy kolmetoista koijaria tusinassa jokaisen hyväuskoisen hölmön hyväksikäyttäjäksi.

Keski-ikä, matka on ollut vähän yli 40 vuotta pitkä, mutta nyt lopultakin: täällä olen minäkin.




Minähän kirjoitan sen mikä huvittaa tai tarvitaan


Ei pidä hankkiutua kirjoittavaksi henkilöksi, jos ei osaa ajatella. Ajatella ihan oikeasti ja itse eikä vain vastata odotuksiin, sanoittaa toisten tarpeita, mielistellä tai luoda mitäänsanomatonta tapettia sekä taustamusiikkia. Siitä seuraa usein yksinäisyyttä ja epämukavuutta, mikä ei todellakaan tunnu hyvältä omissa nahoissa.

Kirjoittaminen on siis pohjimmiltaan ajattelun jatke, jossa tekemisen muoto vain vaihtuu. Lukemattomat ihmiset eivät ole kiinnostuneet ajattelemisesta. He ovat kaavamaisia, sekä pahinta kaikista: pelkäävät ajattelevansa väärin tai mieleen tulevan jotain ”kauheaa”. No, ihmekö tuo, koska sellainen on ihminen, tämä laumaeläin.

Jos ajattelun ja kirjoittamisen ottaa tosissaan, yksinäisyys ja epämukavuudentunne muodostuvat nopeasti usein luona vieraileviksi vanhoiksi tuttaviksi. Näin siksi, koska aivan kyllin monelle mikä tahansa omaperäinen tai -aloitteinen sana on liikaa. Aina lopulta palataan samaan olennaiseen kysymykseen: Mikä luulet olevasi?

Saati sitten, että kertoo toisen tunteen olevan järjetön oikku, vaatimukset perusteettomia tai koko identiteetin ja maailmankuvan vääristyneen. Ei vouhotukseen oikein voi muuta vastata, kuin todeta, että minähän kirjoitan sen mikä huvittaa tai tarvitaan. Moni luulee muuta itsestään, mutta todellisuudessa ajatuksenvaihtokyvyn raja kulkee tässä.

Useat kirjoittavat henkilöt ovat menettäneet terveytensä, vapautensa, omaisuutensa ja henkensäkin työnsä vuoksi. Siksi tämä homma ei sovi kilteille eikä uhrimielisille, on ymmärrettävä ettei yksinäisyyttä tai epämukavuutta missään tapauksessa vedetä päälleen tarkoituksella. Ne ovat epäkohta, eli jotain mitä vastaan pitää suojautua.

Pisto- ja viiltovaaran työtä ei tehdä käyttämättä suojakäsineitä, kylmällä kelillä pidetään lämpimiä sekä sateessa sadevaatteita. Sen kummempaa tämä ei ole pohjimmiltaan kirjoittavankaan ihmisen kannalta, jos muuta luulee niin olisi syytä huolestua omasta itsestään. Menikö ammatinvalinta oikein ja jaksaako tehdä työtä?

Julkinen kirjoittaminen omalla äidinkielellä ja pysyvin kirjaimin on aina radikaali teko. Vastaanottaja voi periaatteessa reagoida kuinka tahansa, mutta se on hänen asiansa. Jos siitä ottaa ongelman itselleen, on väärässä hommassa. Tällöin kannattaisi ennemmin harkita juontajan tai mediapersoonan töitä.

Selittäminen on hyödytöntä, koska jos se on tarpeen niin ei vastaanottaja ymmärrä silloinkaan. Kieltäminen taas ei kannata, sillä se on tehotonta. Todennäköisesti kiellettävä on kuitenkin niin sekaisin, että jouduttaisiin turvautumaan voimakeinoihin, eikä sellainen kuulu enää kirjoittajan toimenkuvaan.

Minähän kirjoitan sen mikä huvittaa tai tarvitaan, samalla periaatteella määritän esillä pidettävät työtkin. Ei portfolioni ole viihdettä tai ajankulua varten, mutta omapa on häpeä mikäli roikkuu täällä niitä etsien. Jokainen valitsee itse: silloinkin, jos päätti olla vailla omaa elämää oleva patologisesti utelias nettiriippuvainen kummajainen. Perverssiteetit kullakin, sanoi p***upoliisi.

Jokasortin viran- ja toimenhaltijoiden taas sietäisi työaikana tehdä sitä työtä mistä palkkakin maksetaan, eikä surffailla joutavia. Kun kerran pitää joka käänteessä julkisesti porata, että työ kuormittaa ja asiakkaat ovat haastavia. On se muuten kumma, kun ne normaalisti täysin suun sulkevat työnantajan viestintäohjeet eivät nyt paina mitään. Ja ollaan niin puolueetonta sekä asiallista, ettei koskaan seurata julkisia tietolähteitä.

Jos taas olet jonkun asialla juokseva, no, ainakin palkkaa saava ja ehkä jopa ammattimainenkin viestimies, kysypä itseltäsi että "ketä kiinnostaa?". Jos todellakin kiinnostaa, mitä en usko, voisi olla hyvä amerikanismia lainaten laittaa ne rahatkin sinne missä se suu jo soi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti


OHJEET

1. Kommenttia ei tarvitse edes tarjota, jos sitä ei voi allekirjoittaa omalla oikealla nimellään, tittelillään ja kotikunnallaan.
2. Ennakkotarkastus on käytössä. Eli, jos kommentti julkaistaan, se ei pääsääntöisesti tapahdu välittömästi.