Mielipidetekstejä




Saisiko olla mielipide?


Olisitko halunnut lukea mielipiteeni Perussuomalaisista, maahanmuutosta, mediasta, työttömyydestä, köyhyydestä? Tai ehkä kiinnostaa vartiointipalveluiden a) laadun yleinen kehittäminen b) hyöty vähittäiskaupan ryöstöntorjunnassa c) ongelma nimeltä valtuuksien plussaaminen/isommiksi puhuminen. No, sitten saat luvan maksaa minulle palkkion, siinä kuin toisetkin. En minä ole mikään ilmainen mielipideautomaatti.




Etelä-Karjalan turvamyyjäkeskustelu:”Liian kiire kusettaa toisia, että olisi hoidettu omatkaan hommat kunnolla”


Kevyeänä kesähuvina tuli käytyä sanaharkkaa turvamyyjä -nimikkeisen kummajaisen lisääntymisestä eteläisessä maakuntanaapurissa. Opin siinä itsekin vähän uutta suomalaisen yhteiskunnan toiminnasta, mutta myös paljon oli saman vanhan toistoa. Koolla ovat olleet halukkaat osalliset omaa tahtoaan toteuttamassa.

Joutsenon häksytin koettelee vakavasti luvanvaraisen vartioimisliiketoiminnan rajoja. Kuinka muka voi ottaa puhelimella vastaan ilmeisiä turvatehtäviä sisältäviä palvelupyyntöjä, mutta ei ole velvollinen  noudattamaan vartioimisliikkeen sääntöjä? Kukaan tuskin edes yrittää kiistää toimeksiannon ja vastikkeen olemassaoloa.

Eikä se ollut edes maakuntansa ensimmäinen tai ainut. Samanlainen viritys on pyörinyt jo miltei vuoden Sammonlahdessa, lähempänä lappeenrantalaisia lihapatoja. Sanoisin keskustelusta viisastuneena, että ilmeisesti maakunnassa on halukkaiden osallisten yhteenliittymä, joka edistää turvamyyjää hyvässä yhteisymmärryksessä.

Ylen maakuntaradio ei ole tietääkseenkään, maakuntalehti ja paikallislehdet hypettävät minkä ehtivät, kansan väitetään olevan tyytyväinen sekä kaupunki tekee parhaansa normaalistaakseen friikin osana turvallisuusyhteistyötä tekevää verkostoa. Nyt ollaan korvessa, jossa ei enää kuulu edes huutavan ääntä.

Syytä olisi. Jo yksinkertainen virtuaalinen karttaharjoituskin Joutsenosta kertoo, että ei-vartijan jalkaisin tekemä kauppapiiri on riskipeliä. Ei ole mitään asiaa kulkea tuollaisia matkoja kohteiden välillä ilman oikeita valtuuksia ja niin perus-, viesti- kuin voimankäyttövälineitäkin. Tai muuten sen edestäsi löydät, sanon minä.

Onko tässä kaikessa mitään pointtia ilman autolla liikkuvaa päivä- ja yöpiiriä, sekä jalkaisin kulkevaa järjestyksenvalvontapartiota? Voisin puolipiruillen vastata itse omaan kysymykseeni, että se nyt riippuu ihan siitä kuinka pitkälle pois omista silmistä tai toisten vastuulle ongelmat työnnetään.

Niin juuri. Turvallisuusssuunnittelu on kateissa, jos sitä oli koskaan minkään vertaa. On menty sieltä mistä aita on matalin. Oikea vastaus ei edes olisi kaikkien kolmen kaupan liikeaikainen vartija-asuinen valvonta. Ei silloinkaan, jos vuorossa olevat jakaisivat saman tilannekuvan ja viestiverkon. Senkin toteutuminen olisi pieni ihme!

Syytä ei tarvitse ihmetellä. Ei haluta maksaa ja vastustetaan yksityistä turvallisuusalaa asenteellisesti. Kuumeisesti haetaan halvinta mahdollista alhaisimman hyväksyttävän riman ylittävää ratkaisua, joka näytti nyt löytyneen. Keskustelu kertoo junttilasta, jossa hellitään yhä 1960-luvun ajattelumalleja.

Myyjät eivät ole koskaan osanneet alkuunkaan riittävästi rikollisen hävikin torjuntaa, turhan usein he aiheuttavat sitä itse ja onhan tässä taustalla myös ihan alkeellinen pelko oman työpaikan katoamisesta tulevaisuuden painajaisuniyhteiskunnassa. Kauppiaille ja Osulalle kysymys on tietenkin rahasta.

Elämme aikaa, jossa olennainen kysymys ei ole ovatko tuotteet hyviä ja paljostako niitä myydään. Vaan kuinka huonoiksi ne ilkeää tehdä sekä miten vältetään kielteiset seuraukset. Taino, johan sitä on eletty sen 25 vuotta. Siitä lähtien, kun rajojen kaatuminen tai datan kulku mahdollisti pääoman esteettömän liikkumisen.

Siksi kaupan lattian tasolla vartijan pitäisi olla turvatehtävissä kymmenen kertaa myyjää parempi saadakseen edes olla olemassa. Näiden kahden ammatin välistä rajaa koetellaan siis ihan tarkoituksella, johan kaupan liiton pomo sanoi sen suoraan vuosia sitten. Eihän siinä muuta, mutta kun koko ajatus on ihan täyttä huuhaata. Toiveuni!

Toisin kuin uskottavuudesta ja arvostustuksesta uneksivat myyjät luulevat, he eivät ole päteviä. Ihan sama vaikka kauppias jakaisikin radiopuhelimet, ketjukäsiraudat ja partiokantoon tehdyt oc-sumuttimet. Kassaa naputtaessa, hyllyttäessä tai lattiaa mopatessa ei huomaa eikä ehdi reagoida. Tuurilla se myyjäkin menee...päin seinää.

Sain myös kuulla syrjäisistä eteläkarjalaisista pienistä kaupoista, joissa on töissä vain yksi ikääntynyt rouva. En tiedä puhuiko silloin seurankipeys, vallankäyttöhimo juoksupojan saamiseksi vain pahviukon kaltaisen turhuuden toteempipaalun puute, mutta turvallisuusmielessä se oli silti täysin joutavaa jorinaa.

Ei tajuta, että missä ollaan, jos sitä pahinta pelkoa eli ryöstöä torjutaan tai kiinniotetaan tekijää kaupassa sisällä. Silloin nimittäin ollaan eksyksissä ja muututtu itse turvallisuusriskiksi, joka pitää poistaa ettei tilanne siitä vielä edelleen pahennu. Eivätkö eteläkarjalaiset tajua vai halua myöntää totuutta?

Turvamyyjä on tahallaan kiusaksi ja markkinahäiriköksi kostona keksitty riesa. Se olisi kuollut omia aikojaan, koska likaisen järven mutaisen pohjan saallistajalla ei ole kaksisiakaan mahdollisuuksia, kun luojansakin hylkäsi päästessään itse takaisin armoihin. Mutta sitten rengit pyrkivät isänniksi ja kummajainen sai uuden elämän.

Eikö tätä kaikkea ole tiedetty itsekään, kerrottu asiakkaalle vai ovatko aiemmat omat toilaukset vieneet uskottavuuden? Eteläkarjalaisella turvallisuusbisneksellä menee kai sitten aika kurjasti. Surkean henkilöstöpolitiikan, alikoulutuksen, varustamattomuuden ja välinpitämättömän resurssoinnin seuraukset ovat nyt edessä.

Mahtoikohan koko maakunnassa edes olla minkäänsortin kauppapiiriä ennen turvamyyjiä? Sellaisia ei lasketa, jotka tekevät muutakin niiden hehehe ”päivystyskäyntien” lisäksi. Surkeaa. Kenellekään mainituista ei voi antaa puhtaita papereita. Oli liian kiire kusettaa toisia, että olisi hoidettu omatkaan hommat kunnolla.




Keski-ikä, täällä ollaan


Sisällä Universsin tiloissa kumma kyllä ilman haalareita+vyötä tai edes kameralaukkua. Kesken luennon alun, jonka aihe on Touko Laaksonen aka Tom of Finland, takaa oikealta kuuluu "Homo!" kun puhutaan orientaatioasiasta. Huudahtaja koettaa pelastaa kasvojaan puhuen fetisseistä. Se ei sitten oikeasti tiennyt?

No, ei tiennyt vieraileva luennoitsijakaan yliluutnantin arvon perustamisvuotta eikä tunnistanut luutnantin arvomerkkejä. Ähäkutti. Mitä pitää päätellä tuosta kutsujana toimineen laitoksen virassa olevan proffa(ttare)n minuun sinkoamasta katseesta?

Stuidu teititteli mua ojentaessaan hihastani pudonneen jousiheijastimen...Pyytämättä tai että edes huomasin sen käyneen maassa. En saata päästä ajatuksesta, että mitähän se minusta oikein luuli. Imartelen itseäni, että jospa olin tuon gimman silmissä joku supercool vieraileva akateeminen [virkanimike tähän]. Sanon kiitos ja jatkan matkaani.

Ostoskeskuksessa katson vierestä, kun K-Supermarketin kassa usuttaa vartijaa "tsekkaamaan" tuon *luultavasti halventava slanginimitys nuoresta ihmisestä*. Saattoi kuulemma hihaan mennä tavaraa, mutta varma ei ole. Ei johda ainakaan mihinkään viralliseen lopputulokseen, vartija palaa yksinään takaisin käytävää pitkin kävellen, kun vetelehdin ostosteni kanssa kassalinjalla.

Yllätyn myönteisesti havaitessani, että Hugo Nousiaisen tuotannon pääosa on epäilyksistäni huolimatta sittenkin saatavilla julkisesta kirjastosta. Isokirjaimisina painoksina? No, nyt on tuokin formaatti sitten nähty.

Hei [poistettu], Kiitos yllättävästä sähköpostiviestistäsi. Käsittääkseni en ole osoittanut kiinnostusta [poistettu] kohtaan. Mutta kiitos kuitenkin kun kiittelet, koska nyttemmin minua kiitellään aika harvoin. Valitettavasti en usko, että [poistettu] on koskaan minun osaamistani vastaavaa työtä. Oli silti kiva kuulla, että palkkasitte muutamia ammattilaisia, jotka "omasivat työkokemusta ja koulutusta". Jos minä olisin halunnut olla joukossa mukana, olisin todennäköisesti nuorena miehenä tehnyt toisenlaisia elämänvalintoja.

Kiitos toivotuksista. Jatkan siis kuten ennenkin ja mennessäni kiroilen historiallisen työläisen jälkeläisiä, kuukausipalkkaisia, jotka ovat heti haukkumassa työttömäksi ellei satu olemaan merkittävää julkista valtaa käyttävä virkamies tai pörssiyhtiön johtaja relevantteine statussymboleineen. Melkein jo tiedänkin, että kelle pätemään pyrkivälle työyhteisönne jäsenelle minun tulee antaa yksilöityä palautetta "hyväntekijyydestään".

Eivät ole elämänmuutokset helppoja. On pitänyt opetella soveltamaan ihmisstandardia, kun kiusaantuneena havaitsin ettei sitä ole aiemmin tullut suuremmin käytettyä. Ja nyt pitää olla sen kuuden sortin ansioluettelo- ja cv-versiot kuhunkin tarkoitukseen erikseen katsottuna. Käsittämättömyyteni ei ole matkan varrella olennaisesti vähentynyt, mutta onneksi elettyä elämää on jo sen verran takana ettei ihan jokaista elettyä vuotta tai koettua asiaa tarvitse enää muistaa.

En kommentoi enkä tulekaan kommentoimaan. En, koska minusta on turhaa tuhlata aikaa tuollaiseen. Laitetaan siis koko porukan julkaisut piiloon uutisvirrasta, kun moisen piti tänään eteeni jostain käsittämättömästä syystä tupsahtaa. Ei ollut helppo päätös. Ainakin 2.5 kertaa teki mieli kommentoida.

Sä teet vaan sun juttuu, ja annat muiden tehdä omiaan, jos niihin ei ole aivan pakko puuttua. Maassa on jo kyllin kateita, salavihaajia ja läheistensä suosijoita, joita tuskin voit muuttaa. Puhdetta on jo siinäkin ettet tule heidän kaltaisekseen.

Pitää itse tietää arvonsa sekä mistä on valmis taistelemaan. Jos ei tiedä, maailmasta löytyy kolmetoista koijaria tusinassa jokaisen hyväuskoisen hölmön hyväksikäyttäjäksi.

Keski-ikä, matka on ollut vähän yli 40 vuotta pitkä, mutta nyt lopultakin: täällä olen minäkin.




Minähän kirjoitan sen mikä huvittaa tai tarvitaan


Ei pidä hankkiutua kirjoittavaksi henkilöksi, jos ei osaa ajatella. Ajatella ihan oikeasti ja itse eikä vain vastata odotuksiin, sanoittaa toisten tarpeita, mielistellä tai luoda mitäänsanomatonta tapettia sekä taustamusiikkia. Siitä seuraa usein yksinäisyyttä ja epämukavuutta, mikä ei todellakaan tunnu hyvältä omissa nahoissa.

Kirjoittaminen on siis pohjimmiltaan ajattelun jatke, jossa tekemisen muoto vain vaihtuu. Lukemattomat ihmiset eivät ole kiinnostuneet ajattelemisesta. He ovat kaavamaisia, sekä pahinta kaikista: pelkäävät ajattelevansa väärin tai mieleen tulevan jotain ”kauheaa”. No, ihmekö tuo, koska sellainen on ihminen, tämä laumaeläin.

Jos ajattelun ja kirjoittamisen ottaa tosissaan, yksinäisyys ja epämukavuudentunne muodostuvat nopeasti usein luona vieraileviksi vanhoiksi tuttaviksi. Näin siksi, koska aivan kyllin monelle mikä tahansa omaperäinen tai -aloitteinen sana on liikaa. Aina lopulta palataan samaan olennaiseen kysymykseen: Mikä luulet olevasi?

Saati sitten, että kertoo toisen tunteen olevan järjetön oikku, vaatimukset perusteettomia tai koko identiteetin ja maailmankuvan vääristyneen. Ei vouhotukseen oikein voi muuta vastata, kuin todeta, että minähän kirjoitan sen mikä huvittaa tai tarvitaan. Moni luulee muuta itsestään, mutta todellisuudessa ajatuksenvaihtokyvyn raja kulkee tässä.

Useat kirjoittavat henkilöt ovat menettäneet terveytensä, vapautensa, omaisuutensa ja henkensäkin työnsä vuoksi. Siksi tämä homma ei sovi kilteille eikä uhrimielisille, on ymmärrettävä ettei yksinäisyyttä tai epämukavuutta missään tapauksessa vedetä päälleen tarkoituksella. Ne ovat epäkohta, eli jotain mitä vastaan pitää suojautua.

Pisto- ja viiltovaaran työtä ei tehdä käyttämättä suojakäsineitä, kylmällä kelillä pidetään lämpimiä sekä sateessa sadevaatteita. Sen kummempaa tämä ei ole pohjimmiltaan kirjoittavankaan ihmisen kannalta, jos muuta luulee niin olisi syytä huolestua omasta itsestään. Menikö ammatinvalinta oikein ja jaksaako tehdä työtä?

Julkinen kirjoittaminen omalla äidinkielellä ja pysyvin kirjaimin on aina radikaali teko. Vastaanottaja voi periaatteessa reagoida kuinka tahansa, mutta se on hänen asiansa. Jos siitä ottaa ongelman itselleen, on väärässä hommassa. Tällöin kannattaisi ennemmin harkita juontajan tai mediapersoonan töitä.

Selittäminen on hyödytöntä, koska jos se on tarpeen niin ei vastaanottaja ymmärrä silloinkaan. Kieltäminen taas ei kannata, sillä se on tehotonta. Todennäköisesti kiellettävä on kuitenkin niin sekaisin, että jouduttaisiin turvautumaan voimakeinoihin, eikä sellainen kuulu enää kirjoittajan toimenkuvaan.

Minähän kirjoitan sen mikä huvittaa tai tarvitaan, samalla periaatteella määritän esillä pidettävät työtkin. Ei portfolioni ole viihdettä tai ajankulua varten, mutta omapa on häpeä mikäli roikkuu täällä niitä etsien. Jokainen valitsee itse: silloinkin, jos päätti olla vailla omaa elämää oleva patologisesti utelias nettiriippuvainen kummajainen. Perverssiteetit kullakin, sanoi p***upoliisi.

Kyllä, tykkään kirjoittaa, tekstejäni voi lukea ja niistä saa keskustella, mutta yleisö saa silti pysytellä julkaisualustoilla. En kaipaa seuraajia tai kavereita eikä minua kiinnosta olla julkkis. En brändää itseäni, eli peittele itsekeskeisyyttä maksimaalisen tekovaatimattomuuden ja näennäisen asiakeskeisyyden taakse, enkä kirjoita ilmaiseksi. Jos taas katsoo olevansa ”media-alalla”, saa tästäkin kernaasti olla toista mieltä.

Jokasortin viran- ja toimenhaltijoiden sietäisi muuten työaikana tehdä sitä työtä mistä palkkakin maksetaan, eikä surffailla joutavia. Kun kerran pitää joka käänteessä julkisesti porata, että työ kuormittaa ja asiakkaat ovat haastavia. On se muuten kumma, kun ne normaalisti täysin suun sulkevat työnantajan viestintäohjeet eivät nyt paina mitään. Ja ollaan niin puolueetonta sekä asiallista, ettei koskaan seurata julkisia tietolähteitä.

Jos taas olet jonkun asialla juokseva, no, ainakin palkkaa saava ja ehkä jopa ammattimainenkin viestimies, kysypä itseltäsi että "ketä kiinnostaa?". Jos todellakin kiinnostaa, mitä en usko, voisi olla hyvä amerikanismia lainaten laittaa ne rahatkin sinne missä se suu jo soi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti


OHJEET

1. Kommenttia ei tarvitse edes tarjota, jos sitä ei voi allekirjoittaa omalla oikealla nimellään, tittelillään ja kotikunnallaan.
2. Ennakkotarkastus on käytössä, eli jos kommentti julkaistaan, se ei pääsääntöisesti tapahdu välittömästi.